Rutiinit reissussa ja koulunkäynti

Rutiini on sana, joka ei sovi lomanviettoon. Kahden viikon irtiotto arjesta ja tavanomaisista rutiineista tekee hyvää koko perheelle. Mutta entä sitten, kun reissu kestää neljä, kahdeksan tai kahdeksantoista viikkoa?

Selittelyt itselle siitä, että lasten hetken repsahdus ruokavaliossa tai unirytmissä eivät vaikuta terveyteen, eivät enää päde. Mutta tarjolla on sitä, mitä ravintolan menussa on tilattavissa, eikä sittenkään tiedä, mitä sieltä tulee: kaurapuuroa kanalla tai pizzaa chilillä.

Syöminen on asia, joka stressaa eniten. Jos kotona ruokarutiinit ovat turhan helposti alttiina kaikenlaisille muuttujille, reissussa niistä ei voi puhuakaan. Koitamme varautua ottamalla auto- ja junamatkoille lapsille jotain syötävää, mutta vaihtoehdot tuntuvat, varsinkin Aasiassa ollessa, käyvän vähiin. Leipää ei saa pienemmistä ruokakaupoista, voista, juustosta ja jugurtista puhumattakaan. Ja jos esim. jugurttia saakin, on se taatusti sisällöltään puoleksi sokeria. Niinpä eväsreppuun päätyy kerta toisensa jälkeen keksejä ja pähkinöitä. Meille aikuisille kelpaa kyllä mainiosti junamyyjien samosat ym.

On lento-, juna- ja bussiaikataulujen, tai meidän vanhempien, rytmittämiä tai rytmittämättömiä päiviä. On onni, ettei nuorempikaan lapsi tarvitse enää säännöllisesti päiväunia. Reissaaminen ja jatkuvat uudet ärsykkeet väsyttävät, aikuistakin, ja uni voi tulla milloin missäkin: tuktukissa, sardiinina junassa, Tokion metrossa. Lapset protestoivat aistiväsymystään, ja me aikuiset haluaisimme syyttää heitä vastarinnasta iltapesulle menemisestä. Tiedämme ketä pitäisi osoittaa sormella, mutta olemme väsyneitä mekin ja etsimme oikotietä.

Kotona iltarutiineihimme kuului lukeminen samassa sängyssä ensin yhden lapsen valitseman sadun merkeissä ja sitten toisen. Lapset nukkuivat samassa vuoteessa. Reissussa nukumme joko kaikki samassa vuoteessa tai siten, että yksi on varavuoteella. Luksustilanteessa meillä on kaksi parisänkyä. Reissussa lapset ovat kuunnelleet mm. klassikkosatuja nettipalveluista. Nämä ovat olleet rentouttavia nostalgiatrippejä omaan lapsuuteen.

Rantaelämää ei myöskään jaksa loputtomiin ja aikuisille kulttuurin puolelta haettu vaihtelu on lapsille kiinnostavaa vain hyvin pienissä erissä. Olemme useammin reissun aikana olleet tilanteessa, jossa lapset ovat osoittaneet mieltä kerrottuamme päiväohjelmasta, johon kuuluu uimista paratiisirannalla ja veneretki. Se tuntuu absurdilta ja meinaa kiukuttaa meitä aikuisia. Samalla tavalla kuin notkuva buffet-aamiaispöytä, josta lapset eivät löydä muuta syötävää kuin vohvelia. Täytyy vain koittaa nielaista äkäiset sanat ja muistaa, mikä ärsyketulva lapsilla on menossa pään sisällä. Monesti parasta, mitä he keksivät haluta, on aikataulutonta kotona (eli hotellilla) hengailua, eli sitä ”ei mitään” tekemistä.

Pitkän reissun parhaita puolia onkin se, että on mahdollista jäädä välillä hotellille, eikä suorittaa ”pakollisia” nähtävyyksiä perse pitkänä ja hikisenä. Olen myös opetellut ajatttelemaan, että on täysin ok, jos jätämme Taj Mahalin väliin ja menemme sen sijaan jätskille. Matkustaminen on itseä varten eikä bucket-listojen laatimista ja maailman perintökohteiden äärelle ehtimisestä stressaamista. Sillon, kun olen perintökohteen äärelle jaksanut raahautua, en muista silti olleeni pettynyt.

Emme ole välttyneet ruutuaikataistelulta reissussa. Alkuperäinen periaate oli, että laitteita voi käyttää ”hätätapauksissa”, eli pitkillä lennoilla tai muilla pitkillä odotuksilla. Nyt tilanne on kuitenkin se, että yleinen näky herätessämme on lapset tuijottamassa kännykkää. He tavoittelevat laitteita myös silloin, tietenkin, kun me aikuiset etsimme tietoa netistä, tutkimme karttaa jne. Silloin, kun pitäisi saada keskittyä selvittämään jotain asiaa, on toisaalta houkuttelevaa “olla huomaamatta” lasten siirtyneen myös ruudun ääreen. Sen sijaan, että kuuntelisi turhautuneiden lasten sekoilua ja riitelyä.

Koulu reissussa

Emme kuvitelleet, että tokaluokkalaisen kouluhommien hoitaminen reissussa olisi aina helppoa, mutta sitä vastarinnan määrää, mitä tokaluokkalaiselta kotikoululaiselta kohtasimme, emme osanneet aavistaa. Joka kerta, kun istumme alas kouluhommien merkeissä, alkaa valittaminen ja purnaaminen. Se on uuvuttavaa. Ja joka kerta päätämme aloittaa säännöllisemmän ja kurinalaisemman elämän, jossa kouluhommia hoidetaan joku arkiaamu tunnin verran. Sitten seuraavana aamuna onkin mentävä seitsemältä surffaamaan (koska aallot), valasretkelle (koska valaiden aikataulut) jne. Sitten on nälkä ja ruokapaikan etsimistä, eikä kukaan muista enää kouluhommia. Ennen kuin illalla, kun kaikki ovat jo liian väsyneitä.

Kaikkein vaikeinta koulua on muistaa tai ehtiä silloin, kun viivymme vain muutaman päivän kohteessa ja katsomme paikkoja rajatulla aikataululla. Automatkat eivät myöskään ole ideaaleja, koska kirjoittaminen on vaikeaa ja voi tulla paha olo. Matkustaessa voi toki hyödyntää esimerkiksi matikan hyviä appeja harjoitteluun, jos on maahan nettiliittymä ja kenttää.

Tokihan pidempi reissu opettaa jo sinällään lapselle paljon uusia asioita: ympäristöoppia, kieliä, elämänkatsomustietoa ja matikkaakin, kun valuutat vaihtuvat. Oskar on pitänyt päiväkirjaa koko reissun ajan ja kirjaa ylös vierailemamme kohteet eläimineen, uskontoineen, kielineen sekä merkittävimmät tapahtumat.