kristiina.ilanderOlimme varanneet 16.2. lähtevän lennon New Delhistä Kanadan Vancouveriin. Meillä oli 7 tunnin lennon jälkeen koneen vaihto Tokiossa ja koko päivän odotus. Lisäksi, koska Vancouverin kone lähti toiselta kentältä, kuin minne saavuimme, oli järkevää lähteä päiväksi tutustumaan Japanin pääkaupunkiin.
Päivää ennen Delhistä lähtöä huomasimme, että Japaniin saapuvat joutuvat esittämään virallisen covid-testituloksen. Kysyimme hotellistamme neuvoa virallisen testipaikan löytämiseen ja aasialaiseen tyyliin ratkaisu oli helpompi, kuin osasimme aavistaa. Meni viisi minuuttia ja testaaja saapui salkkuineen vastaantottoon pyöräyttämään puikkoa kaikkien sieraimessa. Parin tunnin päästä meillä oli tulokset japanilaisia virkailijoita varten.
Jo japanilaiseen ANA-koneeseen boardatessa saimme ensimakua japanilaisesta hygienisyyden ja tehokkuuden ihannoinnista. Ja siitä, että covid nähdään edelleen ensisijaisena huolenaiheena jossain päin maailmaa. Maskit oli oltava kaikilla päässä, toisin kuin yhdessäkään aikaisemmassa reissumme kulkuvälineessä. Koneen noustua kaikille ojennettiin kunnon vanhanajan lentämistyyliin kosteuspyyhkeet. Ateriat kuuluivat lennon hintaan, mikä on nykyään harvinaista. Lentomukavuus kaiken kaikkiaan, maskiasiaa lukuunottamatta, oli hyvä verrattuna keskiverto lentoyhtiöön. Siitä huolimatta kukaan muu Iisakia lukuunottamatta ei nukkunut yölennolla ja saavuimme Tokioon samoilla Delhin sumentamilla silmillä.
Unen ja velveen rajoilla Tokiossa
Tokion hillitty meininki oli kaivattu lepo aisteille Delhin jälkeen. Oikeastaan se oli kovin suomalaisen oloista. Hygienisyyden tavoittelu tosin meni kilometrejä kotimaista pidemmälle. Kaikki tokiolaiset käyttivät edelleen kiltisti maskia, myös ulkona. Kuuluisa japanilainen vessa ansaitsee tässäkin erityismaininnan etu-, taka- ja privacy-nappeineen. Jälkimmäisellä saa musiikkia toimituksensa taustalle.
Me olemme huonoja suunnittelemaan. Tokion kokoisessa kaupungissa olisi silti välttämätöntä olla suunnitelma. Muuten aikaa kuluu haahuiluun. Ja niin sitä kului. Meillä oli kuutisen tuntia aikaa nähdä kaupunkia. Matkustimme ensin varhain aamulla monoraililla kentältä päärautatieasemalle, mikä oli korkealla kaupungin yllä kiitäesssään jo itsessään elämys. Matkalla näkee kaupunkia hyvän pätkän. Rautatieasemalla etsimme lukkokaapin matkatavaroillemme, tarvitsimme kahvia, aamiaista ja lämmittelypaikkaa ja yritimme löytää aamuvarhain avoinna olevaa kahvilaa ja päädyimme, ankeus sentään, Starbucksiin.
Varusteemme eivät olleet kunnossa Tokion 4c lämpötilaan ja ilman pipoja ja hanskoja pystyimme tekemään aurinkoisen, mutta kirpeän aamun viimassa vain pikaisia pyrähdyksiä.
Päätimme suunnata metrolla Oskarin ehdotuksesta niille kuuluisille värivaloille Shibuyan kaupunginosaan. Tavoitteena oli löytää pipot ja hanskat sekä syödä sushia liikkuvalta tiskiltä. Saimme suoritettua jälkimmäisen, kun löysimme varsin hyvän sushilan kauppakeskuksesta. Sitten jumiuduimme Nintendo-kauppaan, joka myi kaikanlaista oheiskrääsää.
Pipo-ostokset saivat jäädä ja oikeastaan päivä oli lämmennyt jo sen verran, että aloimme tareta. Juuri muuta emme ehtineet tehdä, vaan suuntasimme takaisin pääasemalle ottamaan selvää, miten pääsemmesinne toisellelentoasemalle. Kalliilla junalla tai ok-hintaisella bussilla. Valitsimme jälkimmäisen.
Olimme matkalla Vancouverin talveen ilman pipoja.
