kristiina.ilanderYhdysvallat, San Franciscoa lukuunottamatta, ei ollut kuulunut omalle toivelistalleni oikeastaan koskaan. Tuomas sen sijaan oli haaveillut kunnon road tripistä halki USA:n. Ennen matkalle lähtöämme, kun meillä oli tiedossa vasta ensimmäinen matkakohteemme Thaimaa, olimme eksyneet Royal Caribbean -laivayhtiön sivuille ja innostuneet buukkaamaan hyttiä Miamista Barceloonaan lähtevälle jättiristeilijälle. Laiva tekisi vain kerran tuon matkan tänä keväänä ja päivämäärä olisi 9.3. Kun matkamme oli kulkeva Statesien kautta, yhteiseksi toiveeksemme alkoi muodostua retki renkailla.
Cool Vancouver
Olimme yrittäneet suunnitella matkamme niin, että välttäisimme talven, mutta aivan täysin se ei onnistunut. Budjetista riippuvainen reittimme Aasiasta Yhdysvaltoihin kulki nyt Kanadan kautta. Mukanamme kulkeva kevyt käsimatkavarustus ei sallinut suuria hankintoja emmekä pipoja ja hanskoja lukuun ottamatta voineet harkita tilaa vievempää. Saimme vihdoin nukuttua Tokion ja Vancouverin välisenä lentokoneyönä japanilaisen ASA:n lennolla. Tulisimme silti keräilemään jetlagin rippeitä vielä Yhdysvaltojen puolella.
Oli vähän kuin olisi tullut kotiin, kun saavuimme Vancouveriin 17.2. Ilmasto, puut, se tietty talven siniharmaa sävy, kaupungin väljyys ja ihmisten ottama etäisyys. Näihin oli Tokiokin jo pehmentänyt laskua. Oli onni, että Vancouverin sää oli muutaman asteen plussan puolella ja lumeton ja kestimme bussimatkan hotelliltamme keskustan ostoskeskukseen pipo- ja hanskahankinnoille. Muuten pärjäsimme mukanamme kulkeneiden tuulitakkien ja ylimääräisten paitakerrosten avulla.
Hyppäsimme False Creek -kanavaa pitkin operoivan sympaattisen vesibussin kyytiin Science World -tiedekeskuksen vieressä sijaitsevalta vesipysäkiltä ja pois Granville Islandilla. Alueella oli kivoja kahviloita, ravintoloita, mieletön kauppahalli ja lasten oma pieni ostoskeskus leikkipaikkoineen. Niin ja muuten se Science World on aika jees myöskin, samantapainen kuin Vantaan Heureka.
Vancouverissa oli helppoa ja halpaa liikkua kaupunkibussilla. Käteinen kävi ja kuskit olivat mukavia. Bussimatka hotelliltamme kaupungin itäpuolelta Hastings-parkin alueelta oli ministi shokeeraava suurin piirtein Chinatownin kohdalla East Hastings Streetillä. Kadulle oli pystytetty telttojen rivejä ja porukkaa notkui toinen toistaan surkeammassa kunnossa.
Lentokeessa vierustoverina matkustanut kanadalainen nuori nainen kertoi Vancouverin tilanteesta. Viime vuonna Kanada päätti dekriminalisoida British Columbian alueella mm. aikuisten kokaiinin ja metamfetamiinin käytön kolmen vuoden kokeiluajaksi, vaikka aineiden hallussapito on silti periaatteessa laitonta. Vaikea sanoa, onko ongelma lisääntynyt, mutta nyt se on ainakin kaikkien silmillä.
Suurkaupunkiretket lasten kanssa ovat aina oma lukunsa. Jälleen jäi moni kiehtova paikka koluamatta. Olisin halunnut viettää aikaa ainakin keskustan Gas Townissa ja Japan Townissa, jotka molemmat näyttivät kiehtovilta.
Vietimme Vancouverissa vain pari päivää, koska 9.3. Barcelonaan lähtevä Miamin laivamme alkoi siintää jo horisontissa. Haaveenamme oli saada asuntoauto vuokrattua ja matkata sillä länsirannikolta itärannikolle, eikä matka ollut aivan lyhyt.
Rajan yli Seattleen – Roadtrip alkaa
Matkustimme 19.2. Grey Hound -bussilla rajan yli Kanadasta kolmisen tuntia Seattleen. Rajanylityspaikalla matkustajien oli käytävä tarkastusasemalla passin, maahantuloluvan (voi hakea sähköisesti) ja bussista saadun declaration-lomakkeen kanssa. USA:n puolelle ei saa viedä mm. tuoreita hedelmiä tai lihaa. Tarkastus kävi ihmeen nopeasti. Mitään covid-juttuja tai paljon passeja kummempaa ei kyselty. Rajalla jännittää aina vähän, vaikka ei ihan tiedä, mitä jännittää.
Matka kesti noin kolme tuntia. Olisimme säästyneet laukkujen kanssa haahuilulta Seattlen vetisillä kaduilla, jos olisimme tienneet heti ladata Uber-sovelluksen. Taksia ei heilautetakaan New York-tyyliin kadulta. Taksit eivät ole ihan halpoja myöskään.
Seattle oli riitelevien aikuisten, hyvin käyttäytyvien lasten ja sattumalta vastaan tulleiden oivallisten juoma- ja ruokapaikkojen sateinen keikka. Näköjään kun aikuiset riitelevät, niin lapset ovat hiljaa. Erityismaininnan ansaitsee hotellimme ja mahtavien The Spheres -kupolien läheisyydestä löytynyt ihastuttava Lady Yum -kavila, jolla oli konsepti kohdillaan, varsinkin väsymystä ja alhaista verensokeria potevalle perheelle: macaronseja ja kuohuviiniä.
Olimme vuokranneet henkilöauton Seattlesta jo seuraavalle päivälle. Otimme taas kalliin Uberin kaupungin ulkopuoelelle Hilltonin tiloissa sijaitsevalle vuokraamolle. Taksimatkat voivat tarjota kiehtovia kurkistuksia paikallisten ajatuksiin. Nyt kuskinamme oli jo kypsään ikään ehtinyt paljasjalkainen seattlelainen mies, jonka jutustelua oli hauska kuunnella.
Henkilöauton vuokraamisessa ei ollut odottamista kummempia kommervenkkejä ja palauttaminen sopi hyvin eri kaupunkiin, Los Angelesin Avis-pisteelle. Tuomas sai olla kuskina. Jos olisimme halunneet molemmat olla kuskina, olisi se maksanut vähän enemmän.
Varsinaista roadtrippiä varten varattu asuntoauto odottaisi noutamista Los Angelesissa neljän päivän päässä, ja siksi hoppu. San Francisco oli nähtävä, joten päätimme pysyä moottoritiellä koko matkan sen sijaan, että olisimme lähteneet rannikkoteille. Sääkään ei suosinut rannikolla kurvailijaa, reitille oli luvattu myrskytuulta, lunta, vettä ja kaikkea siltä väliltä.
Poikkesimme pian Seattlesta lähdettyämme 20.2. ostoskeskukseen hankkimaan mm. puhelinliittymää ja kokemaan amerikkalaista ostarilounaskulttuuria. Matka jatkui ja sunnittelimme pysähdystä siihen elokuvista tuttuun, ankeaan road side motelliin. Vastaan tullut majoitus oli aivan liian tasokas ja kutsuvan näköinen täyttääkseen motellielämyskriteerit, mutta jotain liikuntaa oli pakko saada kaiken sateessa ajamisen vastapainoksi ja kyseisessä paikassa oli uima-allas.
Kertakäyttökulttuuri on viety aivan omalle levelilleen Yhdysvalloissa. Ainakin ne keskitason hotellit, joissa me yövyimme, niin Kanadassa kuin Jenkeissä, tarjosivat aamiaisella yksinomaan kertakäyttöastioita ja -aterimia.
Aamiaisella katselimme TV-uutisia. Niissä muistutettiin lumimyrskystä länsirannikolle ja Kaliforniaan.
Motarireittikin, eli tie 5, on komea. Se sukeltaa vuoristomaisemassa ja autiomaan läpi. Californian puolella alkavat silmänkantamattomiin jatkuvat hedelmäviljelmät. Osalle alkutaipaleen ajomatkaa saimme lunta tai vettä auton niskaan, mutta vältimme pahimman.
Kun pääsimme Oregonista Kalifornian puolelle, aurinko paistoi ja mantelipuuviljelmät kukkivat tien varrella. Niiden makeaa tuoksua oli pakko pysähtyä haistelemaan.
San Francisco
Saavuimme San Franciscoon 21.2. Minkäpä muun kautta kuin Golden Bridge -sillan.
Kumpa olisi enemmän aikaa, kumpa olisi kesä ja olisin täällä aikuisten kanssa. Nämä ajatukset pyörivät mielessäni, kun pyörimme San Franciscossa. Kaupunki, jossa olen halunnut aina käydä. Ja muuten, selvitin varmuuden vuoksi seuraavan: Paikalliset eivät koskaan kutsu kaupunkiaan Friscoksi. Eivätkä San Franiksi. Vaan San Franciscoksi.
Yövyimme Marinan alueella ja kävelyetäisyydellä Golden Gate Bridgestä. Majapaikkamme Marina Motel oli elämys jo itsessään. Kaiken lisäksi kaikille asiakkaille oli varattu autotalli samassa viehättävässä sisäpihassa. Aamiaista ei tarjoiltu, mutta heti viereisellä kadulla, Chestnut Streetillä, on liuta kivoja kahviloita ja ravintoloita, mistä valita. Valitseminen ei tietenkään lapsiperheessä ole välttämättä ideaalein tapa aloittaa päivää, mutta tätä ennakoiden pyysin motellihenkilökunnalta suosituksen, emmekä vilkuilleet muualle.
Ainoan kokonaisen päivänämme San Franciscossa aloitimme seikkaillen kauniissa puistossa, joka alkaa aivan majapaikkamme kulmilta ja jatkuu Golden Gate Bridgen huuudeille. Siellä on mm. loistava turistikeskus, jonka vierestä voi hypätä puolen tunnin sightseeing-bussin kyytiin ilmaiseksi. Hääräsimme hetken myös kivassa leikkipuistossa, josta oli siltanäkymät.
Kävelimme seuraavaksi Palace of Fine Arts -nimiselle rakennukselle, tai rakennuksille. Huikeita antiikin tyyliin rakennettuja kivikaaria, jotka tosin on rakennettu vasta 1915. Palatsin vieressä on taidekeskus, jossa oli nyt virtuaalinäyttely. Kävimme kokeilemassa 3D-lasit päässä, mikä oli homman nimi. Ei mitään räjäyttävää, mutta ainakin lapsille ihan kivaa vaihtelua jahdata virtuaalisia timantteja ja porkkanoita.
Koska olimme jäässä – San Franciscossa oli kuulemma poikkeuksellisen kylmää vuodenaikaan nähden – ja meillä kerran oli auto käytössä, päätimme hypätä siihen ja etsiä lounaspaikkaa, liian nälkäisinä. Haaveilin idyllisestä paikasta niillä kuuluisilla kukkuloilla ja suuntasimme heti vierestämme nouseville, karkinväristen talojen reunustamille kukkulakaduille. Ei ravintoloita. Ajoimme sitten googlen opastamana jonnekin, koska siellä piti olla chillejä paikkoja. Lapset (jaa varmaan myös isä) halusivat taas mennä ensimmäiseen ruokaa tarjoilevaan laitokseen, kun äiti ei ollut sellaiseen henkisesti valmis.
Ystävällinen nainen aisti ahdinkomme ja neuvoi meitä hyppäämään vielä auton kyytiin ja kohti läheistä 9th Avenueta. Siellä piti olla vaikka mitä. Ehkä olikin, mutta kenties olimme kääntyneet pitkää katua väärään suuntaan. Olimme luovuttamassa ja istahtamassa lounasta tarjoilevaan helppoon kahvilaan, kun isä päättikin, että siellä ei tarkene, ja etsiminen alkoi alusta. Loppujen lopuksi istuimme vähän masentavassa mättö-italiaista tarjoilevassa paikassa, jossa oli kahvilaakin kylmempää. Lapset taisivat olla silti tyytyväisiä pastaansa.
Seuraava missiomme oli löytää pullaa tarjoileva kahvila Iisakille, sillä hän oli bongannut jossain sellaisen eikä saanut sitä mielestään. Ajelimme kukkuloilla, kävimme ihailemassa näköalaa ja suuntasimme sitten alas Castro-nimiselle sateenkaarialueelle. Löysimme sateenkaarisuojateitä, kivan näköisiä ratikoita, Harvey Milkiä ylistäviä muraaleja ja monta ihmeellistä putiikkia, mutta emme pullakahvilaa.
Päivä alkoi olla pulkassa, emmekä olleet ehtineet edes ratikan kyytiin. Päätimme Tuomaksen kanssa palata joku kesä, ilman lapsia.
Muutto autoon
Asuntoauton löytäminen ei ollut aivan helppoa, koska tarvitsimme vuokraamon, joka pystyi tarjoamaan nouto- ja palautusmahdollisuuden eri kohteissa, ja olimme liikkeellä niin viime hetkellä. Yksikään vuokraufirma, johon olimme yhteydessä, ei pystynyt auttamaan meitä. Löysimme vihdoin jonkun ranskalaisen välittäjäfirman, joka lupasi auttaa löytämään auton, mutta koko vuokra oli maksettava ennakkoon. Homma kuulosti ministi dodgylta, mutta toisaalta yrityksen referenssit tuntuivat olevan kunnossa, joten laitoimme silmät kiinni ja maksoimme.
Homma toimi, ihme kyllä, ja uuden näköinen asuntoauto odotti meitä El Monte RV-vuokraamolla 23.2.
Vuokraamo ei osannut (tai halunnut) vastata, miksi asiointi suoraan heidän kanssaan ei ollut onnistunut. Emme siis saaneet tietää, kuinka paljon maksoimme ylimääräräistä, (asiakaspalvelija väitti diiliämme hyväksi), mutta noin 3000$ summan pulitimme. Tästä 700$ oli lisäkulua siitä, että palauttaisimme eri pisteeseen kuin lähtö. Diili sisälsi peitot, tyynyt, liinavaatteet, pyyhkeet, täydellisen astiasetin, kahvinkeittimen, leivänpaahtimen sekä siivousväineet. Joka tapauksessa laskimme, että kaksi viikkoa matkailua USA:ssa yöpyen hotelleissa / motelleissa, ravintoloissa syöminen sekä matkustaminen julkisilla tai lentäen olisi maksanut varmasti enemmän.
Meille tuli siis pieni hoppu ehtiä noutaa yksi asuntoauto ja palauttaa yksi henkilöauto Los Angelesiin iltapäivällä. Ajoa San Franciscosta oli vielä kuutisen tuntia.
RV-vuokraamosta lähtiessämme meillä oli kaksi autoa, joista vain toiseen minä olin vakuutettu. Siihen isompaan. Niinpä ajoimme peräkanaa läpi LA:n ja lentokentälle palauttamaan Seattlesta vuokrattua pikkuautoa.
Roadtrippimme jatkui Los Angelesista camper van, eli recreational vehicle, eli RV alla. Tuomaksella oli suunnitelmissa päästä märkäpukusurffaamaan Malibun kylmällä rannalla. Suuntasimme siis ensimmäiseksi sinne. Pidempää, kuin yön tai parin pysähdystä emme LA:hin suunnitelleet, mutta seuraavalle päivälle oli merkitty käynti Hollywood-kukkulan edessä. Pitihän se kuva saada.
Oli jo ilta, kun olimme saaneet ruokaostokset tehtyä jossain kalliissa, ihanassa, paljon luomu- ja lähituotettua ruokaa myyvässä malibulaisessa supermarketissa. Suuntasimme ylös viereisille vuorille tien viereen parkkiin yöksi. Yöllä alkoi kova vesisade. Aamuksi suunniteltu Tuomaksen surffauskeikka oli jätettävä väliin ja päätimme etsiä sadepäivän sisäliikuntaa lapsille lähistöltä. Löysimme jonkun paikallisen hoplopin, jossa saimme muutaman tunnin kulumaan.
Emme olleet tsekkailleet säätiedotteita lähtiessämme myöhemmin iltapäivällä toiveikkaina ajamaan kohti Hollywoodia. Puhelimiimme lävähti automaattinen hätävaroitus tulvista LA:n aluellee. Kun avasimme radion, ymmärsimme, että Hollywoodin alue oli yksi pahiten tulvariskin alla olevista paikoista. Radiossa toistettiin, stay indoors, do not drive unless absolutely necessary. Arvoimme kuitenkin hetken riski-hyöty-ratiota. Hylkäsimme sitten ehkä once in a lifetime -mahdollisuuden ottaa se kuva, ja kurvasimme seuraavasta exitistä pohjoiseen.
Kohti kuolemanlaaksoa
Seuraava etappimme kartalla oli Death Valley. Sinne oli LA:sta matkaa nelisen tuntia ja rankkasateessa paljon enemmän. Jäimme yöpymään puolivälimatkaan Red Rock Canyon -state parkin camping-alueelle. Vettä tuli koko päivän ja illan pimetessä se muuttui lumeksi. Tuuli heilutti camperiämme rajusti ja oikeasti oli vähän huoli, miten matkamme jatkuisi, tai ei jatkuisi, aamulla.
Aamuun mennessä ilma oli tyyntynyt sen verran, että pääsimme kuitenkin jatkaamaan matkaa. Kävimme läheisellä Red Rock Canyonilla ihmettelemässä lumista maisemaa, ja jatkoimme sitten kohti pohjoista.
Saavuimme Death Valleyn kansallispuiston alueelle hyvissä ajoin 25.2., mutta meidät pysäytettiin pian puistonvartijoiden toimesta. Tiet laaksoon olivat poikki tulvien ja kivivyörymien takia, emmekä voineet jatkaa matkaa. Jäimme seudun ainoalle huoltoasema-kaupalle kokkailemaan ja odottelemaan, mitä seuraavaksi.
Iltaa kohti sää selkeni ja tie oli raivattu auki. Jatkoimme siis jäistä tietä laaksoon.
Jäimme yöksi Death Valleyn Mesquite Flat -hiakkadyynien viereen parkkipaikalle. Joillain parkki- ja lepopaikoilla on kyltti, jossa kielletään leiriytyminen, mutta tällä paikalla sellaista ei näkynyt, joten päätimme kokeilla. Puistossa parveilevat vartijat eivät ainakaan tulleet sanomaan mitään, tai sitten eivät huomanneet.
Nukahdimme täysikuun loimottaessa loputtomien dyynikumpujen yllä ja heräsimme aamulla häikäisevään päivään. Kirmasimme juoksemaan ja laskemaan hiekkakummuille. Emme olleet koskaan kokeneet vastaavaa, ainakaan samanlaisessa mittakaavassa.
Daeth Valley oli paljon uskomattomampi, kuin olimme osanneet kuvitella. Ei ollut kohtaa, joka ei olisi saanut haukkomaan henkeä. Laaksoa ympäröivät vuoret ja niiden välissä laajat tasangot ja dyynit. Maisemien mittakaavat ja sävyt olivat pysäyttäviä.
Ehdoton pysähdyspaikka oli dyynien lisäksi myös visuaalista aistia elottomilla savivuorilla järkyttänyt Zabriskie Point.
Poikkeamisen arvoinen kuriositeetti ja keidas kuivuuden, keltaisuuden ja luonnon armottomuuden keskellä oli The Inn at Death Valley – mainion näköinen pubi, josta saa ruokaa, sekä monipuolinen matkamuistokauppa. Keidas tarjoaa myös varsin viehättävän näköistä majoitusta.
Vieressä on ilmainen ulkoilmamuseo, jossa on näytillä vanhaan mineraalikaivokseen liittyviä välineitä. Kävimme tsekkaamassa myös varsinaisen kaivos-saitin, eli paikan, jossa booraksia louhittiin ja jalostettiin 1800-luvulla. Tämän voi jättää väliinkin, jos aihe ei ole erityisen rakas.
Las Vegas – Toivottavasti once in a lifetime
Emme tietenkään voineet jättää Las Vegasia väliin, kun se osui kutakuinkin reitille matkalla Nevadan läpi seuraavalle varsinaiselle etapillemme, Grand Canyonille. Nyt oli yövyttävä kasinohotellissa. Buukkasimme Strat-nimisestä isosta hotellista huoneen 26.2., koska saimme yön alle sadalla dollarilla. Hotellin yhteydessä oli monenlaisten pelimahdollisuuksien ja teatterin lisäksi läntisen maailman korkein näköalatorni, josta oli kieltämättä melkoiset näkymät yli pelaajien kaupungin.
Seuraavana päivänä pyörimme vielä hetken ytimessä, eli Stripin varrella ihmetellen. Mitäpä siitä sanoisin? Viihdytys on viety kaupungissa täysin övereihin mittasuhteisiin: musiikki soi kaijuttimista kaduilla, suihkulähteet pauhaavat, Pariisi on tuotu Eiffel-torneineen paikalle, ostoskeskukset näyttävät kitcheiltä luksushotelleilta, naiset strutsinsulkapyrstöineen kekkuloivat kaduilla ja kaiken taustalla kultainen Trump Tower kohoaa siunaten seurakuntaansa. Las Vegasissa kadunvarsien kodittomat ovat jotenkin silmiinpistävämpi näky kuin perus isossa kaupungissa.
Kun ajoimme kämpperin ulos Nevadan utopialandiasta, totesimme, että Las Vegasin oli syytä olla once-in-a-lifetime -kokemus.
Järkyttävä Grand Canyon
Seuraava etappimme oli Kaibab National Park ja Grand Canyon. Sinne oli reilun neljän tunnin ajo, jonka aloitimme 27.2. Matkalle osui mm. hieno Hoover Dam -pato ja melko ankean näköinen Hualapai Indian reservaatio. Välttelimme toisinaan pääteitä ja osuimme monessa kohdassa klassiselle 66-reitille, joka ei muodosta enää yhtenäsitä reittiä. Osuimme hassuihin ja jollain tavalla (elokuvista) tutun näköisiin pikkukaupunkeihin, kun ajoimme Nevadasta Arizonaan.
Meillä oli yksi missio matkallamme: halusimme löytää magneetin paikannimellä jokaisesta pysähdyspaikastamme, tai ainakin maasta / osavaltiosta.
Olimme perillä, eli lähellä Grand Canyon Village -nimistä kylää myöhään illalla. Parkkeerasimme auton pimeässä hyisessä ja lumisateisessa maisemassa parkkipaikalle, laitoimme puolivalmista päivällistä, kuten normaalisti, ja tulimme pyjamat päällä häädetyksi puistopoliisien toimesta. Emme olleet huomanneet kylttiä, jossa aika selkeästi kiellettiin leiriytyminen. Onneksi lähimmälle camping-alueelle ei ollut pitkä matka. Poliisit myös varoittivat seuraavan päivän lumimyräkästä, jossa ei olisi paljon asiaa ilman rengasketjuja.
Sää oli aurinkoinen, mutta hyinen, kun lähdimme seuraavana aamuna kurkistamaan kanjonin reunan yli. Suunnistimme ensimmäiseksi Mater Pointille, jonka vieressä on visitor centre. Siellä sai katsoa isolta screeniltä hienosti toteutetun dokumentin alueen historiasta ja tämän päivän suojelutoimista. Lisäksi löytyi vessat, kahvila ja matkamuistokauppa, jossa oli oikeastaan ihmeen kivoja juttuja myytävänä.
Mutta siis se kanjoni. Sitäpä on mahdoton kuvailla millään tuntemillani sanoilla. Mikään kuva tai video ei ollut valmistanut meitä siihen, mitä koimme sen äärellä. Tuuli kävi niin kovaa ja kylmänä, että emme kyenneet pysähtymään kovin pitkiksi ajoiksi kerrallaan ja kesälenkkarimme liukastelivat lumisilla kivillä. Lisäksi puistopoliisien varoitus lähteä ajoissa pois lumimyrskyn tieltä palasi mieleen. Aivan nopeasti ei kanjonin vaikutuspiiristä poistuminen tietenkään käynyt. Kanjoni on valtavan pitkä ja reitin varrella oli pakko harva se mutka kurvata näköalapaikalle järkyttymään uudestaan ja uudestaan näkymästä.
Arizonasta New Mexicoon
Viimeinen etappimme USA:ssa olisi Miami, mutta reittimme sinne ei ollut aivan selvillä. Mitään erityisiä intohimoja meillä ei myöskään ollut tiettyjen paikkojen suhteen, mutta New Orleans kuulosti näkemisen arvoiselta paikalta. Niinpä koska aika oli kortilla, kohdistimme konepellin suurinpiirtein siten, että jazzkaupunki osuisi matkalle ja että meille jäisi vähän aikaa tutustua paikkaan.
Matka Arizonasta New Mexicoon oli karua, kuivaa maisemaa satunnaisten matalien kallionyppylöiden täplittäessä horisonttia. Netti toimi huonosti, kun olimme liikkeessä ja keskellä ei paljon mitään. Suunnittelemamme Oskarin kotikouluhommat menivät osin mönkään. Myös hienomotoriikkaa vaativat hommelit, kuten kirjoittaminen ja piirtäminen oli jätettävä seisahduksille. Lasten viihtyminen matka-autossa ei silti osottautunut varsinaiseksi ongelmaksi ja jotenkin kaikki sopeuduimme aikaa vievään matkantekoon nopeasti. Ma aikuiset viihdyimme ihana vain maisemia ihmetellessä ja välillä kuskia vaihtaessa.
Pitkien ajojen jälkeen olin silti huolissani jatkuvasta paikallaan olosta ja lapsille se tarkoitti usein nukahtamisvaikeutta illalla. Koitimme käyttää pysähdykset hyväksi pysähtymällä vaikka leikkipuiston kohdalla. Tuli sekin todettua, että Yhdysvallat ei ole leikkipuistojen luvattu maa. Paras olisi ollut, jos olisimme saaneet suunniteltua reitin varrelle etukäteen joitain sisäliikuntajuttuja, kuten uimista. Mutta mehän emme kykene moiseen ennakointiin ja nettihaku ei useinkaan onnistunut matkan varrella.
Lähes päivittäinen pistäytyminen ruokakaupassa ajoi myös jaloittelun virkaa. Marketit olivat tietenkin amerikkalaiseen tyyliin valtavia ja hyllyjen väleissä oli hyvä kaahata kärryn kanssa. Autossa kokkailu oli käynyt niin ärsyttäväksi puuhaksi, että aloimme ostaa mahdollisimman pitkälle jalostettuja ruokia, eli eineksiä. Tämä soti rankasti alkuperäisiä periaatteitamme vastaan ostaa vain luomutuotteita Yhdysvalloissa. Luomua on kuitenkin hyvin saatavilla, ainakin jos onnistuu löytämään Wholefoods -nimisen kauppaketjun pytingin. Nämä tosin kävivät harvinaisiksi heti Kalifornian alueelta poistuttuamme.
Jäimme yöksi jollekin random tienvarren lepopaikalle, kuten tavalliseksi oli käynyt, New Mexicon rajalle. Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Päätimme koukata läheisen Alberquequen kaupungin kautta, ihan vain koska paikalla oli todella erikoinen nimi. Se osoittautuikin varsinaiseksi helmeksi ja yhdeksi road trippimme kohokohdista.
Alberquequen keskustassa on symppis Old Town Plaza -alue, joka on jännä sekoitus eurooppahenkistä kävelykuja- ja kahvilakulttuuria ja Meksikoa. Keskustassa on myös ilmainen veistospuisto kaupungin taidemuseon yhteydessä. Lisäksi bongasimme hienon eläintarhan, jossa oli jääkarhuja, isoja kissaeläimiä, norsuja, kirahveja, virtahepoja, pingviinejä ja monia muita kiinnostavia eläimiä. Alberquque kokonaisuudessaan tarjosi todella mukavan, yllättävän ja tervetulleen ulkoilukierroksen pitkää matkaa taittaville.
Vasta postatessani someen Albequerquesta, sain tietää, että kaupungissa on kuvattu joitain suosittuja tv-sarjoja. Kiva paikka joka tapauksessa ja ehdottomasti pysähdyksen arvoinen.
Texas
Sinänsä olisi ollut mielenkiintoista nähdä tämäkin klassikkopaikka ihan kunnolla, mutta kun aikaa on vähän, joutuu tekemään valintoja. Niinpä Texas jäin nyt läpiajopaikaksi, lukuunottamatta rankkasateista yöpymistä parkkipaikalla. Säät eivät myöskään suosineet osa-valtiossa viipymistä, vaan olimme jälleen tulvaa ja mahdollisia tornadoja paossa.
Heräsin seuraavana aamuna liikkuvassa autossa. Tuomas oli lähtenyt ajamaan aamuvarhaisella ja minä ja pojat olimme nukkuneet tyytyväisenä kärryuntamme pari tuntia. Sukelsimme Texasista Lousianan puolelle 4.3. ja kohti New Orleansia. Säätkin paranivat kertaheitolla ja olimme keskellä lämpimintä kevättä ja kirsikankukkia.
New Orleansin bileet
En ole koskaan nähnyt samanlaista partymentaliteettia kuin French Quatersin sydämessä New Orleansissa. Hiljattain taakse jääneet mardi gras -juhlinnat olivat toki yhä havaittavissa mm. kadun kulmilla ja puissa roikkuvista helminauhoista, mutta se tuskin selittää kaikkea. Monenlaista paraatia, jazzbandiä tai yhden miehen dj-kärryä oli liikkeellä sekä massoittain karnevaalihenkisiä seurueita.
Päätimme viettää New Orleansissa kaksi päivää. Parkkeerasimme karavaanin kaupungin länsipuolelle KOA-ketjun leirintäalueelle, kauemmas keskustasta kuin olisimme toivoneet ja hyvin tylsälle alueelle.
Seuraavana aamuna suuntasimme French Quartersille ja vanhan Natchez-siipirataslaivan kyytiin. Tavallaan elämyksellisintä oli katsella värikästä laivaa satamassa ennen lähtöä ja kuunnella sen kannelta kantautuvaa hassua musiikkia.
Laivalla tarjoiltu, oletettavasti kreolilaista tai cajun-henkeä tavoitteleva, kertisastioista tarjoiltu lounas oli vähän keskinkertainen ja näkymät joelta jokseenkin tylsät, kun ranskalainen kortteli oli jäänyt taakse. Silti, aurinko paistoi, livemusiikki soi ja baari oli auki, joten vietimme kivat pari tuntia vanhalla laivalla kapteenin kertoillessa paikallishitoriaa kaiuttimissa.
Laivaretken jälkeen meillä oli vielä hyvin aikaa haahuilla kaupungilla. Itse halusin ehdottomasti nähdä Warehouse Distric -nimisen alueen, jonne ovat keskittyneet kaupungin taidegalleriat.
Hyppäsimme ratikan, eli streetcarin kyytiin ja matkustimme sillä vähän matkaa ensin Garden Disctritille, joka on kauniiden kotitalojen, seesteisten puistojen sekä persoonallisten ravintoloiden aluetta.
Sieltä kävelimme takaisin takaisin French quarterille taide- eli Warehouse Districin kautta. Galleriakierros jäi toivomaani lyhyemmäksi, mutta onnistuimme bongaamaan pari näyttelyä, joista lapsetkin jaksoivat kiinnostua.
Illastimme keskellä kreiseintä ranskalaisen korttelin menoa ja pääsimme seuraamaan ravintolapöytämme äärestä monenkirjavia paraateja. New Orleansin perinneruoassa käytetään kreolilaisen perinteen mukaan paljon papuja, rapuja ja kalaa.
Lähtöpäivänämme kävimme vielä tuulettumassa sympaattisessa Carousel Gardens -huvipuistossa New Orleans City Parkissa. Siellä oli juuri sopiva määrä laitteita, riittävän vauhdikkaita myös aikuisille ja 9-vuotiaalle, 5-vuotiaasta puhumattakaan, eikä ihmisiä ruuhkaksi asti.
Kohti Floridaa
Ottaen huomioon jo ajamamme kilometrit, USA:n viimeinen etappimme Florida siinsi enää kivenheiton päässä Lousianasta. Yövyimme 5.3. matkalla jossain keskellä ei mitään, ja jälleen, kun heräsin, Tuomas oli ehtinyt ajaa hyvän matkaa ja kurvata satumaisen kauniille Juniper Springs -lähteelle. Olimme Floridan pohjoisosassa, kansallispuistoalueella, oli lämmintä ja kirmasimme pirteälle uimapaikalle vanhan vesimyllyn viereen. Alueella oli myös leirintäpaikka, jossa varoiteltiin jättämästä ruoantähteitä roskiksiin karhujen tongittavaksi. Me jatkoimme uimatauon jälkeen matkaa etelään, jotta ehtisimme nähdä vähän enemmän Floridaa ennen laivan lähtöä 9.3.
Ajoimme itärannikolle Daytona-rannalle lounastamaan ja pohtimaan, missä viettäisimme seuraavan yön. Floridan leirintäalueet olivat soittojen ja nettikalentereiden perusteella tupaten täynnä ja mahdollinen selityskin löytyi samoilta kulmilta. Vuosittainen Daytona Beach Bike -viikko oli juuri käynnistynyt ja moottoripyöräilijöitä huristeli joka mutkassa. Mielenkiintoinen kuriositeetti muuten oli se, että suurin osa kuljettajista ajoi ilman kypärää.
Olisimme halunneet leiriytyä state park -alueella sijaitsevalle ja upeaksi kehutulle campsitelle Florida Keysiin, mutta luurissa kerrotiin, että täyttä on.
Ankeahkolta, jälleen kerran KOA-ketjun, leirintäalueelta Merritt Islandin lähistöltä löytyi vihdoin tilaa ja vietimme siellä ensimmäisen yön.
Ajelimme puolisen tuntia leiripaikalta pitkälle Cocoa Beachille uimaan. Tuomas vuokrasi surffilaudan ja kävi kokeilemassa Floridan aaltoja. Surffilaudan vuokraaminen oli mielestämme edullista ja laudat laadukkaita Aasian vuokraamoihin verrattuna.
Loppujen lopuksi luovuimme Keys-unelmasta, kun löysimme vihdoin tilaa ok-oloiselta state parkilla sijaitsevalta Savannas Recreation -leirintäalueelta. Se ososittautuikin hyväksi vaihtoehdoksi. Alue oli kaunis, joen molemmin puolin levittäytyvä luonnonsuojelualue, jossa elää alligaattoreita, kilpikonnia ja tuhansittain lintuja, kuten valtavia kurkia. Alligaattoreita ja kilpinkonnia bongaili aivan leirintäelueen vieressä ja kurjet tulivat aamuisin ruokailemaan metrin päähän nurmikolle.
Lerintäalueelta sai lainata pyöriä, joilla huristimme syvemmälle luonnonsuojelualueelle sukeltavan polun päähän lintutorniin kuuntelemaan korvia huumaavaa iltasoittoa. Pari kyyn kokoista käärmettä oli luikerrellut myös auringon kuumentamalle polulle lämmittelemään illan hämärissä. Onneksi meillä oli pyörät alla.
Kävimme lähistöllä oivallisessa Children’s Museum of the Treasure Coast -lastenmuseossa, jonka vieressä on myös söpö pieni hiekkaranta. Hutchingson Islandilta löytyy uimarantaa uimarannan perään ja ravintoloita, joissa tarjoillaan mm. hyvää kalaruokaa. Hyviä bongauspaikkoja pelikaaneille, jotka tulevat notkumaan rantakiville.
Miamiin
9.3. oli se päivämäärä, joka oli yhtenä anoista kalenterissamme jo matkaan lähtiessämme Suomesta joulukuussa. Vaihtoehto lentämiselle houkutteli meidät varmistamaan paikkamme kerran keväässä USA:sta Atlantin yli Eurooppaan matkaavalle Royal Caribbean -ristelilijälle. Maailman toiseksi suurin laiva oli lähdössä Atlantin ylitysmatkalle seilatakseen kesällä Välimerellä. 12 päivän ylitys maksoi suhteellisen vähän (n. 3000$ meiltä kaikilta) ottaen huomioon, että se oli all inclusive.
Aamulla lähdimme mukavasta Savannas-leiristämme ajelemaan kohti Miamia, jonne lainakaravaanimme oli määrä palauttaa. Sen jälkeen olisi ehdittävä satamaan ja jättiristeilijän kyytiin myöhään iltapäivällä. Auton lopputarkastuksessa ilmeni hämminkiä, kun auton markiisin rullausmekanismi näytti olevan ministi vaurioitunut. Emme olleet itse huomanneet kuvata autoa lähtiessä, kuten ammattikaravaanarit olisivat tehneet. Meillä ei siis ollut mitään näyttöä siitä, että vika ei ollut meidän aiheuttama. Saimme kuitenkin onneksi lähteä ilman lisämaksuja.
Kun taksi jätti meidät laivan eteen satamaan ja kaahasi tiehensä, huomasimme, että Oskarin pikkulaukku jäi auton lattialle. Sinne menivät vesikamera ja lompakko. Mutta ehdimme Symphony of the Seas -jättiläisen kyytiin, joten emme jaksaneet kovin kauaa murehtia. Kun olimme esittäneet negatiiviset koronatestitulokset ja passit, purteen nouseminen sujui ihmeen jouhevasti ja suuremmitta jonoitta. Olihan se aikamoista. Katselimme Miamin satamaa laivan kannelta ja yritimme ymmärtää, missä olimme. Kaksitoista päivää kestävä merimatkamme oli alkamassa.
Tulipahan ajettua
Olimme taittaneet yli 4730 mailia, eli yli 7600 kilometriä lainarenkailla, kymmenen osavaltion läpi. Rajuilma tuntui vainoavan karavaaniamme ja rajoitti tietyissä paikoissa oleskelua. Esimerkiksi Los Angeles jäi läpiajopaikaksi tulvariskin ja sateiden vuoksi. Pääsimme juuri ja juuri Death Valleyyn, kun tiet saatiin jälleen raivattua maanvyörymiltä auki. Texasissa tulvat ja tornaadot uhkasivat taas reittiämme.
Toisaalta meillä oli valtavasti onnea matkassa. Mitään ikävää ei sattunut hurjista sääolosuhteista tai muista epävarmuustekijöistä huolimatta. Säästyimme sairastumisilta, ruhjeilta ja sakoilta. Asuntoautollekaan ei tapahtunut mitään, tai emme ainakaan tunnustaneet. Ja kevätkin koitti vihdoin.
Ikimuistoisinta meille aikuisille oli nähdä Grand Canyon ja Death Valley. Unelmien San Franciscokin tuli nyt nähtyä, vaikka aivan liian hätäisesti. Eniten itseäni ehkä harmittaa, että puufanina jäi Muir Woods San Franciscossa kokematta.
Roadtrip oli täynnä elämyksiä ja järisyttäviä maisemia alusta loppuun. Jälkiviisaina varaisimme paljon enemmän aikaa tällaiselle retkelle.
