kristiina.ilanderLensimme Sri Lankalta Intian Keralaan 7.2.
Kun odotimme lentoa Colombon kentällä, saimme surullisia uutisia Suomesta kissojen hoitokodista. Virtsatieongelmien takia sairaalassa pari yötä viettänyt yksivuotias Mauri-kissa, jonka Oskar sai lemmikikseen syntymäpäivälahjaksi noin vuosi sitten, oli menehtynyt. Emme pystyneet kertomaan lapsille siinä ympäristössä ja päätimme koittaa niellä kyynelet ja odottaa, että pääsemme Intiaan ja hotellihuoneen rauhaan.
Ensimmäinen sijaintimme Keralassa oli Varkala. Dramaattinen etelän rannikkokaupunki on surffaajien suosiossa Arabianmeren aaltojen vuoksi ja sillä perustella mekin sinne päädyimme. Ensimmäinen, kiireellä poimittu majoituksemme ei kantanut ensimmäistä yötä pidemmälle. Sinänsä kokonaisuutena ihan ok paikassa oli karmeat sängyt, hometäpläiset tyynyt ja vastenmielinen vessa ja jouduimme pyytämään seuraavien varaamiemme öiden perumista. Väsyneet ja masentuneet vanhemmat eivät kyenneet myöskään kertomaan suru-uutisia sellaisissa olosuhteissa matkasta uupuneille lapsille. Päätimme kertoa aamulla rannalla.
Sielun etsimistä surffaten, joogaten ja paikallaan ollen
Kun etsimme seuraavaa majapaikkaa, opimme, että intialaisen majoitusmukavuuden perus-standardi on Sri Lankaankin verrattuna hmm… erilainen. Päätimme maksaa vähän enemmän ja parannella rikkinäistä oloa aisteille lempeässä ympäristössä. Niinpä roudasimme laukkumme brittiläisen pariskunnan perustamaan Soul & Surf -lomakeskukseen.
Surffauksen ja joogaamisen harmoninen liitto on saanut pastellisävyisen siunauksen avomerelle tähystävällä soul & Surf -kukkulalla. Diiliin kuuluu edellä mainittujen aktiviteettien ohella kasvisateriointia ja yrttimoktailin siemailua lyhdyin valaistujen puiden alla. Muutaman tipan vahvempaa ujutimme yrttien sekaan taskumatista.
Keralan alkoholilainsäädäntö on tiukka eikä suurin osa ravintoloista ota toimiluvan menettämisen riskiä. Alkoholia on mahdollista saada, (kysy hotellin henkilökunnalta), mutta vain erityisistä paikoista, joita ei ole selkeästi kyltitetty. Jotkut ravintolat saattavat myydä myös tiskin alta olutta. Ravintoloista puheen ollen, Intia ja ilmeisesti erityisesti Varkala on ilahduttavaa aluetta kasvisruokailijalle. Suurin osa ravintoloista ei tarjoile kasvisruoan lisäksi muuta kuin kalanlihaa.
Oli kulunut puolitoista vuorokautta, emmekä olleet vieläkään kertoneet kissan kuolemasta. Kun emme enää voineet lykätä ja hetki tuntui riittävän rauhalliselta, kerroimme ja itkimme yhdessä.
Maurin lähtö sävytti päiviä sameaksi ja epätoden tuntuiseksi. Onneksi majapaikkamme ei vaatinut meiltä mitään. Ympäristö oli viehättävä, ihmiset ystävällisiä ja ruoka lohdullisen terveellistä.
Rannalle pääsi laskeutumalla jyrkät portaat alas. Tuomas lähti surffaamaan joka aamu surffausryhmän mukana, minä osallistuin iltajoogaan ja pojat saivat kerätä voimia ja kokemusten palasia rauhassa.
Kochi – ja ensi kertaan!
Viiden päivän sielukas surffaus teki tehtävänsä ja olimme valmiit kohtaamaan intialaisen junamatkan. Halusimme nähdä suositun Kochin leppoisan linnoituskaupungin ennen varaamaamme lentoa Delhistä Tokyon kautta Vancouveriin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä oli kolme päivää varattuna Kochiin, mutta se kutistui kahteen, kun emme saaneet enää päivää ennen paikkalippuja junaan.
Kun sitten saimme varattua paikkaliput, niiden ostaminen oli ihan oma juttunsa. Ensin piti täyttää yksityiskohtainen lomake ja näyttää passia virkailijalle, sitten odotella. Ja lippu siis todellakin kannattaa hankkia niin aikaisin, kuin vain tietää minne on menossa. Matkustuspäivänä kannattaa olla asemalla hyvissä ajoin, koska aseman infotauluista ei välttämättä ota selvää. Virkailijan apu oli tarpeen myös oikean laiturin ja oikean vaununodotuskohdan löytämiseen.
Ja sitten vaelsimme joka tapauksessa matkalaukkuinemme läpi junan, koska olimme virkailijan ohjeistamana väärässä päässä. Kun löysimme paikkamme, meillä olikin leppoisaa ja pojat kiipesivät makuupaikoille. Junassa kulkee kahvin- ja maitoteen myyjiä jatkuvasti ja varsin hyvää riisiä kasviskastikkeella saimme myös.
Se, mitä Kochiin tullaan ihmettelemään, on siirtomaa-ajalla kehittynyt kaupunginosa ja satama, josta löytyy viehättävän arkkitehtuurin lisäksi kivoja ravintoloita, putiikkeja, taidetta ja kaislaveneitä.
Kochin siirtomaa-aikaa henkivät hotellit olisivat tietenkin olleet se juttu, mutta me säästimme tässä kohtaa. Varasimme majoituksen Airbnb:n kautta sydämelliseltä pariskunnalta, joka vuokrasi kotinsa tilavaa ja siistiä yläkertaa huokeaan hintaan. Vaikka Rose Villa oli vartin tuktuk-matkan päässä Kochi Fortista, ei sinne siirtyminen ollut vaikeaa. Tuktuk-kyyti maksoi euroissa jotain yhden ja kolmen välillä kellonajasta ja kuskista riippuen ja paikallisbussilla pääsi vielä edullisemmin.
Kävimme kuitenkin siemailemassa överihintaiset juomat oikean hengen omaavassa hotelli Brunton Boatyardissa.
Kochissa oli käynnissä taidebiennaali, Kochi Art Biennale, joka ilahdutti minua erityisesti. Biennaali toimii viehättävässä miljössä veden äärellä ja muurien ympäröimine sisäpihoineen.
Lapsia ilahdutti suomalaistaiteilija Martta Tuomaalan Videoteos FinnCycling – Suomi perkele! vol. 2, jota he jaksoivat katsoa hyvän tovin, ihan vain siitä reimusta, että vihdoin omaa kieltä jonkun muun suusta kuin vanhempien.
Hyppäsimme seuraavana päivänä sinnikkäästi kaupunkikierrosta kauppaavan hepun tuktukiin ja päädyimme mm. tarkastelemaan paikallisten pyykkäjien touhuja pesulassa sekä ostopaineen alle kaverin tekstiiliputiikkiin. Pysyimme lujana. Ja hyppäsimme aika pian kyydistä pois. Koskaan ei tiedä mitä saa.
Haaveilimme vähän kaislaveneristeilystä, mutta tavoillemme uskollisena emme olleet jaksaneet ottaa asioista selvää etukäteen. Käytössämme oli vain kaksi päivää, joista jälkimmäisen iltana, veneretkeä satamassa tähyillessä, olimme liian myöhässä. Sen sijaan pääsimme nostamaan kalastajien verkkoa erikoisen vipuvarsiviritelmän avulla, ja tietenkin kunnon tippiä vastaan.
Kun kävelimme pettyneinä kaislavenesatamasta, bongasimme lossin, johon jalankulkijat, mopot ja autot jonottivat. Ostimme puoli-ilmaiset liput luukulta ja hyppäsimme ferryn kyytiin. Vartin päästä hyppäsimme ulos Willingdon Islandilla ja kävelimme rantaviivaa ihailemaan auringonlaskua. Tämä puoli Kochista näytti todella olevan varakkaiden henkilöiden kotihoodeja.
Heti Willindon Islandin puoleisesta satamasta olisi lähtenyt myös julkinen water metro, josta jos olisimme tienneet heti Kochiin saavuttuamme, emme olisi edes harkinneet kallista turistikaislavenettä. Olisimme hypänneet aamulla lossiin Willingdon Islandille ja jatkaneet sieltä risteilyä minne ikinä vesimetro meidät olisi vienyt.
Delhi ja sanaston loppu
Sitten edessä oli lento New Delhiin. Matka on lentäenkin 3 tuntia Keralasta, eli emme harkinneet bussia tai junaa, joka ei kuulemma ole edellä mainittua nopeampi, vaihtoehtona. Toisaalta sen jälkeen, kun saimme kuulla ihmisten ottaneen makoisat unet yöbussin tai junan makuupaikalla, mietimme olisiko vaihtoehto ollut sittenkin lentoa mukavampi, ekologisuudesta puhumattakaan. Kannustan lukijaa harkitsemaan vaihtoehtoa.
Saavuimme Delhiin ja annoimme hetken New Delhin hienon ja seesteisen kentän hämätä aistejamme. Hämäys jatkui siistissä metrossa kentältä aivan keskustaan asti. Ja sitten tiesimme, missä olemme.
Soul & Surfissä olimme saaneet hyvät ohjeet delhiläiseltä lentokonepilotilta, (huom naiselta!) välttää Delhin keskustaa sekä liudan suosituksia muista paikoista ytimen ulkopuolella, joissa käydä. Jotenkin ja jostain syystä löysimme itsemme yöpymästä kuitenkin keskeltä pahinta Delhin menoa ja meininkiä. Kaiken lisäksi jollain tavalla masentavassa hotellissa, jonka olisi kuitenkin pitänyt olla ihan jees. Ja by the way, jälleen kerran miesten runnaamassa paikassa. Sri Lankassa lähes jokaista hotellia, jossa yövyimme, pyöritti miesten klaani ja sama näyttää pätevän yleisesti myös Intiassa. Pelkkiä miehiä vastaanotosta ravintolaan ja huoneiden siivoamiseen. Ja jokaista näistä paikoista vaivasi yksityiskohtiin paneutumisen puute. En pyri kasvattamaan stereotyyppisiä oletuksia sukupuolista, mutta todellakin alkoi vaikuttaa siltä, että yksinomaan miesten pyörittämissä paikoissa oli likaisia hanoja, homeisia tyynyjä, inkoherenttia sisustamista, huonoa valaistusta ja liian vähän pyyhkeitä. Puuttumista epäolennaisiin asioihin ja tärkeisiin kohtiin puuttumatta jättämistä.
Delhin keskustasta muutaman sadan metrin matka mihin tahansa suuntaan on ponnistelun takana. Oli liikkeellä sitten jalkaisin, tuktukilla, riksalla, autolla tai helvetti vaikka härkävankkureilla (monet olivat), kaistapäisessä liikenteessä eteneminen on mahdottomalta näyttävä tehtävä. Muutaman kilometrin matka taittuu tunnissa, jonka aikana kymmenet eri ikäiset kädet kurottavat tuktukiiin tai koputtavat auton ikkunaan. Lapset, jotka tekevät kärrynpyöriä ja paukuttavat soittimia autojen lomassa ruuhkaisimmassa risteyksessä. Nuoria, vanhoja käsiä, piraattikirjanmyyjiä ja snäkkejä kauppaavia.
Delhiläinen lentokonekapteenimme oli tehnyt meille päiväohjelman, jota päätimme noudattaa meidän ainoana kokonaisena Delhi-päivänämme. Ensimmäinen vinkki oli vuokrata kuljettaja ja tehdä sightseeing kaupungissa. Pilotti vain ei tiennyt, että yöpyisimme ydinkeskustassa. Varasimme siis hotelliltamme kuljettajan, jonka oli tarkoitus viedä meidät ensin India Gatelle, sitten ostoskeskukseen, josta löytäisimme Iisakille lämpimämpiä vaatteita pian koittavaa Tokyo-päivää varten.
Kun olimme kokeneet India Gaten ja liian monen itsepintaisen korvanputsaajan lähestymisyritykset, koitimme antaa ohjeet viedä meidät ostoskeskukseen, josta löytyisi paljon erilaisia vaateliikkeitä sekä lounasta. Kuski tiesi heti, mitä tarvitsimme. Hän usutti meidät sisään mystisistä ovista, joiden takaa avautui hyllyittäin sareja, koriste-esineitä ja intialaisia perinneasuja.
Päätimme luopua vaateostostelusta ja annoimme mielestämme selkeät ohjeet suunnata alueelle nimeltä Dili Haat, mikä luki pilottimme laatimassa suunnitelmassa. Sen piti olla lähellä, siellä piti olla kiva meiniki ja lounastakin. Jees jees ja sitten lähdettiin. Kohta huomasimme, että suunta oli väärä. Kuski silti vakuutteli, että jees jees Dili Haat. Ja että clothes for baby. Me, että no no clothes, just lunch and Dili Haat area.
Tunti kului ruuhkassa, olimme tuskastuneita ja juuri pyytämässä jäädä seuraavalla metroasemalla pois kyydistä. Sitten olimme kuitenkin kuskin mukaan perillä: Delhi Haat luki oven yllä ja samanlainen outo ostostelupaikka kuin aikaisemminkin, eli mystinen ovi, yliystävällinen sisäänheittäjä, intialaisia tekstiilejä jne. Olimme siis puhuneet koko ajan eri paikoista, mutta saman kuuloisista.
Meinasi itku oikeastaan päästä. Suuntasimme tasoittamaan verensokeria ostarin ainoaan ravintolaan. Kun tapasimme kuskimme taas parkissa ilman ostoskasseja, oli hän silminnähden pettynyt. Kun olimme kuitenkin tulleet koko matkan sinne asti, päätimme käydä katsomassa kuuluisaa Lotus-temppeliä.
Päätimme pyytää temppelin jälkeen kuskiamme jättämään meidät lähimmälle metroasemalle, koska pinnamme alkoi olla täysi ruuhkassa istumista. Olimme kuitenkin maksaneet koko päivän kuskailuista, mies otti tehtävänsä tosissaan eikä suostunut droppaamaan meitä. Hän oli myös asettanut itselleen missioksi, että äidin oli löydettävä lapselle vaatteita.
Kun kuski ei siis suostunut jättämään meitä metron vietäväksi, pyysimme häntä viemään meidät historialliseen Red Fortin linnoitukseen. Linnoituksen portilla kuskimme jutteli riksakuskin kanssa ja usutti meitä kärryn kyytiin. Ymmärsimme, että linnoitusalueelle ei saa mennä autolla ja siksi riksakyyti. Sovimme 250 rupian hinnan tunnin kyydille ja kuvittelimme pääsevämme linnoituksen sisälle jotain kiertotietä. Sen sijaan löysimme itsemme kohta keskeltä kiinalaista piraattitoria. Ja sitten: riksakuski pysähtyi intialaisia tekstiilejä, koriste-esineitä ja perinteisiä lasten juhlavaatteita myyvän kaupan eteen. Hän oli saanut ohjeet autokuskiltamme.
Pitkä falloksen muotoinen kuhmu otsassa pääsimme vihdoin molemmille kuskeillemme kiukuttelun jälkeen katsomaan myös varsinaista kohdetta, eli punaista linnoistusta. Olimme liikkeellä juuri ennen auringonlaskua ja ehdimme näkemään valtavan linnoitusalueen sekä päivänvalossa että juhlavassa iltavalaistuksessa. Red Fortin jälkeen ei harmittanut liikaa, ettemme lähteneet kolmen tunnin ajon päähän jonottamaan ja katsomaan Taj Mahalia. Linnoituksen vieressä olisi ollut myös hilpeän näköinen ja intialaista musiikkia täysillä luukuttava huvipuisto, mutta jostain syystä lapset eivät halunneet edes harkita sinne menoa.
Lähtöpäivänämme Delhissä Oskarilla oli sovittu etätapaaminen luokkalaistensa kanssa. Menimme keskustan business-quarter Connaught Placen avoimeen toimistotilaan, Tuomas tekemään työjuttuja ja Oskar ottamaan yhteyttä kouluun pätkimättömällä wifillä. Se oli suuri asia Oskarille ja luokkalaiset olivat aivan innoissaan ja kysymyksiä tulvillaan.
Jätimme Delhin melko huojentuineina. Matkasimme taksilla kentälle ja matkatavaramme kulkivat auton katolla, tietenkin. Takakontti kun oli täynnä kuskin omia tavaroita.
Delhi. Tulipahan nähtyä.
